Putoaminen, Anne Provoost

Kun Caitlinia tuodaan kotiin seison tienvieressä odottamassa. Kukaan ei ole kertonut minulle milloin hänet tuodaan sairaalasta, mutta tänään minulla on sellainen ennakkoaavistus ja olen seisonut odottamassa jo koko aamun. Kuljeskelen välillä ympäriinsä, nypin irti tuskin parantunein sormin ikkunalaudoilla kukkivien pelargonioiden kuihtuneita kukkapäitä ja poljen kengilläni heinänkorsia, joille sade on palauttanut niiden vihreän värin, ruskeiksi makkaroiksi. Taivas on tiheässä pilviverhossa ja näyttää siltä kuin köynnösruusujen verhoama talo ja alhaalla sijaitseva luostari seisoisivat valtavan, vettä pitävän telttakankaan alla. Huomiota herättävintä ovat talon avoimet ikkunaluukut. Koko kesän ne ovat pysyneet kiinni ja sulkeneet auringonpaisteen ulos. Nyt kosteaa ilmaa puhaltaa sisään.
Kun sairasauto ajaa ohi, seison selkä taloon päin, tienkaarteen sisäreunalla. Tuulessa ja puiden humistessa en kuullut auton tulevan. Se ajaa hitaasti mutkan takaa mäkeä ylös, moottori matalasti suristen, kakkosvaihteella. Minulla on runsaasti aikaa katsoa auton ikkunoista sisään. Caitlin ei makaa takana paareilla niin kuin kolme viikkoa sitten, kun hänet vietiin sireeneiden ulvoessa pois. Nyt hän istuu kuljettajan oikealla puolella, itsetietoisesti eteenpäin katsoen ikään kuin olisi tottunut matkustamaan sairasautolla. (- Minä en oikein pääse perille sinusta, sanoin hänelle kerran. Hän kääntyi sivuttain minuun päin ja vastasi: - Jos pitää usein vaihtaa asuinpaikkaa, ei saa enää ystäviä.)
Ambulanssinkuljettaja ottaa tienkaarteen varovasti. En seuraa heidän kulkuaan vain silmilläni ja päätäni liikuttaen, vaan koko vartalollani kääntymällä hitaasti akselini ympäri, käsivarret riippuen veltosti sivuilla ja leuka hiukan ojossa. Ennen kuin tajuankaan katsomme toisiamme silmiin. Minä haluan nyökätä, sulkea silmäni nopeasti ja avata ne jälleen tai huutaa jotakin, mutta minun kasvoni kivettyvät. Caitlin katsoo minua niin kuin katsoo ohikiitävää rakennusta tai tuntematonta kulkijaa, jota ei mitenkään huomioi. Hän näyttää aivan tavalliselta, samanlaiselta kuin ennenkin, lukuun ottamatta kellertäviä kasvojaan. Hän istuu suorana ja ojentaa kaulaansa aivan kuin vesilinnut juuri ennen kuin nousevat lentoon. Minä tiedän miten hän puhuu ja liikkuu kun hän sanoo jotakin. Näen myös mielessäni kuinka hän katsoo, siristää silmiään, kääntyy ympäri ja kysyy: - Mitä sinä sanoitkaan? Hän näyttää ihan tavalliselta tytöltä istuessaan tuolla autossa, tytöltä joka ajaa pyörällä mäkeä alas ja taluttaa sen takaisin ylös, tytöltä joka lämpöisinä päivinä kahlaa polviaan myöten lammikkoon ja sitten äkkiä, odottamatta, heittäytyy huutaen pitkälleen veteen, tytöltä joka huutaa: - Shit, jarru ei toimi! kun hän ajaa autolla kierroksen kukkuloilla äitinsä tietämättä.
Meidän katsekontaktimme ei kestä kauempaa kuin puoli sekuntia - minun katseeni hypähtää heti johonkin kaukana olevaan kohtaan ja hän katsoo tienpintaan - mutta katseemme tuntuu kestävän ikuisuuden. Tiedostan täysin seisovani siinä, farkuissa, jalat paljaina kengissä ja kaula ojentuneena voidakseni nähdä hänet paremmin. Käteni ovat parista kohdasta vielä siteissä. Hieron sormiani vastakkain tunteakseni kivun, mutta haavat ovat kuivat ja melkein kaikki ovat umpeutuneet. Tunnen vain jonkinlaista tunnottomuutta kynsieni ympärillä ja sametinomaista yliherkkyyttä niissä kohdissa mihin on kasvanut uutta ihoa. Yhtäkkiä tiedän miksi seison siinä niin avoimena: haluan näyttää että en häpeä sitä mitä on tapahtunut.
Niin pian kuin valkoinen auto on kadonnut puiden taakse, kierrän talon ympäri. En sano mitään äidilleni, joka kantaa puutarhatuoleja katoksen alle ja peittelee tyynyt muovilla. Menen sisään, kävelen talon takasivun portaita ylös ja astun makuuhuoneeseen, joka aikaisemmin kuului isoisälleni. Suljen oven tiukasti takanani, ja kun kuulen että äitini tulee sisään, käännän avainta. Kaksi matkalaukkua, joihin jo aikaisemmin samana aamuna olin pakannut lomavarusteitani, seisoo keskellä lattiaa. Minä nostan laukut ja asetan ne seinää vasten. Sitten yritän työntää äänettömästi kirjoituspöydän kattoikkunan alle, mutta se ei oikein onnistu: lautalattia on epätasainen ja pöytä raskas. Sen jaloista lähtee raapiva ääni. Nousen pöydälle seisomaan ja katson ikkunan edessä olevan lehvistön aukosta luostarirakennuksen pihalle.
Olen ajoissa. Sairasauto ajaa juuri luostarin pihaan, hiljentää vauhtia ja pysähtyy. Ambulanssinkuljettaja astuu ulos, hän melkein hyppää, ikään kuin haluaisi osoittaa kuinka terve hän sentään on. Puolittain hypellen hän siirtyy auton toiselle puolelle ja avaa oven Caitlinille. Ensin hän ottaa esiin harmaat kainalosauvat ja panee ne nojaamaan avattua ovea vasten. Mies tarjoaa vasemman käsivartensa. Caitlinin käsi ilmestyy hänen valkoiselle hihalleen. Nähdessäni käden siirtyvän hihalle niskakarvani nousevat pystyyn. Minusta tuntuu hetken siltä kuin Caitlinin sormet tarttuisivat omaan käsivarteeni. Tiedän että hänen kätensä eivät koskaan ole nihkeät, vaan aina viileät, aivan kuin hän pitäisi niitä säännöllisesti kylmävesihanan alla; olen koskettanut niitä melkein joka päivä, aina kun kuljimme karjapolkua pitkin alakaupunkiin ja oikaisimme mutkan kiipeämällä Challonin kallion yli.
Kuljettaja auttaa Caitlinin ulos autosta. Niin kauan kuin Caitlin on siirtymässä vaivalloisesti ajoneuvon viereen, en näe mitään epätavallista. Muutaman sekunnin ajan luulen jo, että kaikki on kuitenkin muuttunut hyväksi. Mutta sitten hän kääntyy puolittain ympäri. Hän seisoo kasvot minua kohden, heilauttaa päätään kevyesti taaksepäin ja pysyy hetken täysin liikkumattomana. Hän tietää varmasti, että minä seison täällä pöydällä ja katselen häntä. En voi nähdä hänen kasvoillaan olevaa ilmettä, koska hän on liian etäällä. Alkaa sataa hienoa tihkua. Melkein häiritsevästi jostakin lehahtaa paikalle kyyhkysparvi ja laskeutuu vaappuen muutaman metrin päähän hänestä. Caitlin ottaa kumpaankin kainaloonsa sauvan ja ojentaa säärensä hiukan erilleen. Nyt näkyy selvästi, että hänen vasen jalkateränsä on poissa.